keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Onnea askissa

"Onnea on lyhyt tukka. Söpö koiranpentu. Tonttulakkipäinen poika. Taksisumman tasaluku, kaksikymmentä euroa. Kypärät. Helsinki. Hymyt ja tähtitaivas. Ystävät. Kaksikymppinen minä. "

Onnea on elämä, joka niin on hyvä, laittaessaan raapustamaan onnea tuovia asioita pahvisen tupakka-askin kylkeen.

Löysin tyhjän ja melko vanhan askin laatikosta. Sen jokaiseen sivuun oli kirjotettu kuulakärkikynällä sanoja. Mä kirjoitin ne, mun 20-vuotissyntymäpäivää seuranneena iltana. Mä olin onnellinen ja niin hetkessä. Seisoin alepan kulmalla ja nojasin kerrostalon kivijalkaan. Hengitin. Hymyilin. Kattelin ohikulkevia ihmisiä, ratikoita ja taivasta Helsingin illassa. Olin syömässä hyvien ystävien kanssa, ekaa kertaa kakskymppisenä.
Oli hyvä olla, koska tartuin noihin pieniin hetkiin. Yksinkertasiin, arkisiin hetkiin. Maailman kauneimpiin hetkiin.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Väsynyt kipu

Kun elää kivun kanssa vuosia, kasvaa se osaksi itseä.

Muistan sen keväisen aamun kun seisoin huoneeni ikkunalla, tuijottaen takapihan mäntyjä Oulunkylässä. Olin ollut kotona lähes kuukauden. Voin huonosti, fyysinen kipu piti otteessaan ja mieli oli maassa. En jaksanut mitään, en halunnut tehdä mitään.
Se oli erilaista kuin aiemmin.

Tiedän mitä on syvä masennus. Tiedän miltä tuntuu, kun sisällä on tyhjää ja niin kipeää ettei halua harjata hiuksia. Tai mennä ulos. Nähdä ystäviä. Ja kun ei jaksaisi aamulla avata silmiä.

Mutta tämä ei ollut sitä. Tässä on kyse fyysisestä kivusta, joka hukuttaa alleen elämänilon. Minä haluaisin mennä ulos, hyppiä ja nauraa. Tehdä kaiken mistä unelmoin. Mutten voi. Kun sattuu seistä. Sattuu hengittää.
Joten olin ratkaissut asian olemalla kotona, sängyssä. Yksin ja usein itkusta märkänä. Velloin kivussani ja annoin sen lyödä minua.

Kunnes tuona tavallisena arkiaamuna ymmärsin, ettei se kipu helpota makaamalla. Ei se lähde pois itkemällä, eikä lakkaa lyömästä vaikka antautuisin sille. Nousin ylös, puin, söin kunnollisen aamiaisen ensimmäistä kertaa viikkoihin ja.. hymyilin.
Minä päätin, etten enää anna kivun hallita. Tästä lähtien minä teen kaiken mihin pystyn. Minuun sattuu joka tapauksessa, joten voin yhtä hyvin kärsiä ystävieni seurassa peli-illassa, tai kävellä kaupungilla kauniissa iltavalaistuksessa.
Niin teinkin. Jaksoin monta päivää, monta viikkoa. Mutta säännöllisesti tarvitsin päivän, jolloin voin vain itkeä, jaksamatta lähteä ja keskittää energiaani muualle. Se toimi. Annoin itselleni luvan aika ajoin antautua kivulle, ja se päivä oli vain meidän. Minun ja kipuni.
Näin minä hallitsin elämääni pitkään. Jaksoin keskittyä positiiviseen ja tehdä normaaleja asioita, hetki hetkeltä kantaen kipuani ylväämmin. Joskus ne päivät tulivat yllättäen. Silloin jouduin soittamaan ystävälle tai töihin peruakseni päivän ohjelman.

Tämä toimintamalli on yhä taustalla arjessani. Kun tunnen että kehoni ja mieleni tarvitsee lepoa, minä lepään.
Tietysti on ollut useita aikoja tuon kevään 2016 jälkeen, kun olen ollut takaisin lähtöruudussa. Huomannut että kuluvana viikkona olen ollut ulkona kerran. Huomannut kivun hitaasti saavuttavan yliotetta. Viimeisin takapakki sai minut ymmärtämään, että on aika luopua kaikista velvotteista, joihin liittyy stressi. En voi ottaa vastuuta, jossa on mahdollisuus että en pystykään ja joudun tuottamaan pettymyksen, itselleni tai muille. Minun oli annettava mahdollisuus sille, että noista velvollisuuksista vapautuminen vapauttaisi minut kivustani. Ja positiivisesti on kerrottava, että uskoni kasvaa päivä päivältä. Minä voin paremmin.

Väsymys on yksi pahimmista ilkimyksistä elämässäni kivun kanssa. Kun olen väsynyt, on sekä kehoni että mieleni heikko, kykenen huonommin kantamaan kipuani ja pysymään kiinni muissa asioissa ympärilläni. Se on kuin vaikean tehtävän ratkaiseminen pitkän valvomisen jälkeen. Ajatukset harhailevat väsymykseen, kipuun joka raivoaa. Kyyneleet puskevat läpi, eikä niitäkään pysty taistelemaan. Enkä haluakaan.
Yksin se on okei. Mutta usein kun toinen ihminen on kanssani kun olen väsynyt, kaikki mutkistuu. Normaalisti minusta ei juuri huomaa kipuani. En koskaan käytä kipuani hyväksi, tai hanki sillä säälipisteitä. Mutta kun sanon että nyt sattuu, tarkoittaa se sitä, että olen liian väsynyt toimimaan tai keskustelemaan toisia ja itseäni kunnioittaen. Sitä on vaikea ymmärtää, eikä se ole helppoa kenellekään. Pyrinkin parhaani mukaan nukkumaan tarpeeksi, ja välttämään keskusteluja kun taistelen kipuni kanssa väsyneenä.

"On kamalaa välittää syvästi toisesta, kun hädin tuskin pystyy pitämään huolta itsestään."

Olen kiitollinen että ympärilläni on lukuisia ihmisiä jotka ymmärtävät, tai ainakin haluavat ymmärtää. Ja rakastavat. Minua, ja minun kipuani. On surullista todeta usean ihmissuhteen päättyneen kipuni aiheuttaman tuskan takia. En kuitenkaan pyydä sitä anteeksi, että minuun sattuu. Minä rakastan sitä kuka olen.

Kaikesta huolimatta, minä rakastan sinua, kipu.

torstai 23. helmikuuta 2017

Matkalla

Tänään minua ei enää stressaa kirjoittaa siitä mitä ajattelen ja koen. 
Tänään minusta tuntuu hyvältä olla minä.
Tänään olen tehnyt asioita jotka tuntuvat hyvältä.
Tänäänkin minuun sattuu.

Mä oon monesti eksynyt tänne mun vanhaan blogiin lukemaan juttuja, joita oon kirjottanu epäsäännöllisesti vuosien varrella. Suurin osa niistä oli yläasteajalta, kun mun oli pakko kirjottaa päiväkirjaa joka ilta, vaikka ei huvittanut. Olin päättänyt niin. Ja stressihän siitäkin sillon syntyi.
Joka kerta tätä kattoessani oon ajatellu, että joku päivä vielä löydän taas halun kirjottaa. Kirjottaminen on aina ollu mun keino purkaa ja käsitellä asioita.
Ajattelin, että vielä joku päivä mun elämä on taas kirjottamisen arvosta.

Viime kerrasta on päivälleen puoli vuotta. Silloin kävin kirjottamassa tänne itelleni muistiin ihanan rukouksen. Paljon on tapahtunut mun ajatuksissa puolessa vuodessa, puhumattakaan mitä vuosi sitten vielä oli. Vapiseva usko siihen, että joskus mun elämästä tulee hyvä, on vaihtunut ymmärrykseen siitä, kuinka uskomaton ja ainutlaatuinen mun matka on.
Mun jokainen päivä on kirjoittamisen arvoinen.

Tällä hetkellä mun ainoa hoitokeino kaikkia kipuja vastaan on seurata iloani. Käytännössä se tarkottaa, että teen ainoastaan asioita, joita haluan tehdä. Asioita, jotka tuntuu hyvältä ja tuottaa iloa. Joka päivä teen ainakin yhden asian, joka hymyilyttää. Yhden asian, jossa olen hyvä. Useimpina päivinä viikossa teen lukemattomia asioita, jotka tuottavat hyvää oloa. Kokeilen uusia asioita ja haastan itseäni. Koska haluan. Teen asioita, joissa en ole hyvä, sillä haluan kehittyä.

Tarkoituksena on poistaa pahanlaatuinen stressi elämästäni pysyvästi, ja voida paremmin. Edistystä tapahtuu, ja mulla on levollinen olo siitä, että oon tehnyt päätökseni. Mun ei tarvii tehdä töitä, mun ei tarvii suorittaa mitään, jos se ei tunnu hyvältä. Mä oon tärkein, mun terveys on tärkein. Keho ei valehtele, ja nyt on aika päästää irti pakosta ja kiireestä.

Tänään tein hyvää ruokaa. Tänään olin elämäni ensimmäisellä crossfit-tunnilla. Tänään en mennyt ajoissa nukkumaan. Tänään kirjotin ylös sanat jotka kumpus mun sisältä.
Tänään stressasin nukkuneeni liian pitkään. Tänään en stressaantunut hetkeksikään ajatellen koulua, työttömyyttä, proteiininsaantia tai ihmissuhteita.

Vaikka mun voimakas fyysinen kipu kulkee matkassa joka hetki, on sitä kokonaisuudessaan helpompi kantaa. Voi olla, että se tulee olemaan vielä pitkään. Voi olla, että piankin stressin muutettua muotoaan se kipu katoaa.
Mutta nyt mulla on kipu, ja mä hyväksyn sen. Mä elän sen kanssa, mutten enää anna sen nujertaa mua.

Mä oon keskeneräinen, ja tuun aina kasvamaan. Tää on matka, jolle lähdin kun hyväksyin itteni ja päätin lähteä rakentamaan tasapainoista ja onnellista elämää. Tervetuloa mukaan.

tiistai 23. elokuuta 2016

Optinan isien rukous

Herra, suo minun rauhallisin mielin kohdata kaikki, mitä päivä tuo tullessaan.
Suo minun varauksetta antautua sinun tahtoosi.
Opasta ja tue minua kaikessa, päivän jokaisena hetkenä. Saanpa päivän mittaan millaisia uutisia tahansa, opeta minua ottamaan ne vastaan tyynin sydämin ja järkkymättömän varmana, että kaikessa tapahtuu sinun pyhä tahtosi. Kaikessa, mitä sanon ja teen, johdata ajatuksiani ja tunteitani.
Ennalta aavistamattomissa tilanteissa auta minua muistamaan, että kaikki on sinun lähettämääsi. Opeta minua olemaan suora ja rehellinen perheenjäseniäni kohtaan, etten saattaisi ketään levottomaksi enkä aiheuttaisi kenellekään mielipahaa. Herra, anna minulle voimaa kantaa tänään uupumukseni, anna voimaa kohdata päivän jokainen tapahtuma.
Ohjaa tahtoani ja opeta minua rukoilemaan, uskomaan, toivomaan, antamaan anteeksi ja rakastamaan.
Aamen.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Rainy season

I love when it rains.
It's like heaven knows how I feel. And when the raindrops cover my face, no one sees the tears.
Crying is good for me, like the rain is for nature. I learn more about my feelings every time I cry hard, and a spring rain makes the grass grow faster.
Both crying and raining continue as long as is necessary, and then it just stops.
Everything seems different after, the ground is still wet and so are my cheeks. The air feels fresh and my head and thoughts a bit clearer again. A bit better.
And ready for a new sunshine.
So let it rain.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Pimeyttä

Napsautan viimeisen valon päälle liikkeessä, kun ovi jo aukeaa ja sisään syöksyy märkä kylmä tuuli. Tummatakkinen nainen astuu kynnyksen yli, ja viittaa tyytymättömänä epäjouluiseen ilmaan. Ilmaisen kaipaavani lunta ja juttelemme hetken säästä.
Hänen siirtyessään tutkimaan kynttilöitä, katson häneen tarkemmin.. Hän ei ole vanha, ehkä oman äitini ikäinen. Mutta hän on surullinen, hyvin surullinen. Hätkähdin omalle päätelmälleni, miksi tunnen niin vahvasti hänen surunsa?
"Olisiko noita havukransseja pienempiä?" siinä on kaikki, vastaan ja tiedustelen millaiseen ympäristöön kranssi olisi tulossa.
Haudalle. Tyttäreni haudalle, hän vastaa. Kyyneleet nousevat silmiini, en voi mitään, ja päätän halata häntä.
Hän halaa takaisin, ja kiittää. Kiittää uudestaan ja pyyhkäisee silmäkulmaansa. Toivotamme lämpimät joulut, ennenkuin hän astuu takaisin ulos ja minä käännyn, etteivät liikkeeseen suuntaavat uudet asiakkaat huomaisi kyyneleitäni.
Rouva ostaa kynttilöitä, tuomaan lämpöä muuten niin yksinäiseen jouluun.
Lapsen silmät kirkastuvat pipareista, joita pöydältäni saa ottaa. Kotona jouluksi ostetaan lähinnä glögiä ja viiniä, sanoo poika, kun ottaa iloisena jo kolmannen piparin korista.
Haluaisin antaa lämpimän halauksen heille, joille joulunaika tuottaa suurta ikävää. Heille, joilla ei ole joulumieltä tai ketään, jonka kanssa se jakaa.
Heille, joiden joulusta puuttuu rakkaus, haluan lähettää sitä koko sydämestäni.
Haluan lähettää voimia ja uskoa uuteen vuoteen kaikille, joilla se näyttää synkältä. Tai jotka muuten vaan sitä tarvitsevat.
Ja kiitos oma tähteni, joka valaiset, vaikka maailma koittaa hukuttaa meidät pimeyteen.

torstai 30. lokakuuta 2014

Miks jotku menee hissillä ja jotku kuolee?

Olin tänään teatterissa koulun äikänryhmän kanssa. Sitä edeltävä kosketus kouluun oli ruokailu.. kai tiistaina.

Kävelin ratikkapysäkille pää ihan pyörällä. Hurja teatteri, kumma elämä. Kuolema tulee vastaan mua joka päivä jotenki, ihanku se olis jotenki pinttyny osaks mua. Niin se tuli tossa esityksessäki.. Poltin savukkeen ja katoin ohimeneviä autoja. Mietin minne ne menee, miks? Miks mä seisoin siinä, kylmässä ja valojentäyteisessä Helsingissä. Miks just ne ihmiset oli mun kanssa samassa ratikassa? Miks toi vanha mies tahtoo seistä vaikka tarjoon paikkaa? Miks joku pysähtyy punasiin ja joku ei?

Päästin kiireisen naisen ennen mua ulos ja se tokas perään että 'sietäisit hävetä'. Katoin sen perään hölmistyneenä samalla ku mun teki mieli huutaa et vittu. Tietääkö nää ihmiset musta mitään? Ei tietenkään.. mut tiedänkö mä itekkää?

Pysäkin liian kirkas mainostaulu huutaa tyhjyyttään. Aamulla siinä luki vielä et 'Mihin hyvään sinä uskot?' ja nyt se on tyhjä. Mihin hyvään mä uskon? Uskonko? Mikä on hyvää ja miks?

Istuin siihen. Liikaa kysymyksiä. Miks mä oon olemassa? Mihin mua tarvitaan, mikä mun tehtävä täällä on? Miks toiset kuolee ja toiset ei? Miks joku itkee ja toiselle se on niin vaikeeta? Miks joku selviää, miks joku sairastuu, miks joku menestyy, miks joku masentuu? Millanen maailma tää oikeesti on? Missä mä oon? Minne mä oon menossa? Miks mulla on parempi olo eriparisukissa?
Miks joku valitsee hissin, joku portaat? Miks joku rakastaa lapsia ja joku ei voi sietää niitä? Miks joku jää yksin? Miks ihmiset kiusaa? Mikä tekee meistä hyviä ihmisiä? Onko maailmassa hyviä ihmisiä? Oonko mä hyvä ihminen? Oonko mä ees olemassa, oonko mä minä?

Onko oikein olla vaan niin väsynyt ettei jaksa elää? Mikä mulla on? Miksen voi vaan nauraa taas?

Miks joihinki kysymyksiin saa vastauksen ja jotku jää ikuisesti mysteeriks? Miks joihinki kysymyksiin on helppo vastata ja joitain kysymyksiä ei ees ikinä haluis kuulla?

Miks mä haluan tietää?

Miksi?