maanantai 6. helmikuuta 2012

Virtuaalisydämmestä

Hei. Tämä onkin ensimmäinen kerta. En ole koskaan kirjoittanut itse, vaikka tietysti jokaisessa kirjoituksessa Ella onkin tarvinnut minua. Tämä on todella jännittävää. Palataanpas hieman taaksepäin. Hän tuli koulusta kotiin, ja raahusti väsyneenä rappuset ylös huoneeseemme. Minun luokseni, ensimmäisenä. Hän avasi minut, ja heräilin makoisilta uniltani. Olin nopeasti valmiina, mutta tuo tyttörukka, olikin jo nukahtanut lattialle, tyynyjen ja peittojen sekaan. Ajattelin hiljaa mielessäni, että annan hänen nukkua. Kävin itsekin lepotilaan. Merkkinä avoinnaolostani hengitin kuitenkin näkyvästi. Pieni merkkivalo kyljessäni eli hengitykseni tahdissa. Kolme tuntia vierähti nopeasti. Kello näytti jo puoli seitsemää, kun hänen äitinsä kutsui syömään. Ella nousi kasasta ja tuskasteli nukahtamistaan, sekä huonoa vointia. Minä kuulin sen uneni läpi, en vielä herännyt. 
Havahduin kylmän käden koskiessa minua. Voi pieni, olet aivan jäässä ! Ja kuin vastaukseksi, hän huokaisi kuumeensa nousseen, jo 38.5 astetta, jälleen. En saanut huomiota vieläkään. Nyt oli läksykirjat nostettu pöydälle. Ne olivat ohi hetkessä. Kelloni näytti jo puolta yhdeksää. Mitä kummaa nyt ? Hän avasi kirjan nimeltä Askeleet. Uskontoa. Syvä huokaus, ja - hän alkoikin lukea. Hitaasti, kuulin kun sivu kääntyi. Se oli merkki kokeista. Ei hän koskaan lukenut noin hiljaa ja tarkasti. Annoin hänen keskittyä.
Lukeminen loppuikin aiemmin kuin ajattelin. Koealue oli ilmeisesti luettu läpi. Hän näyttää surkealta! Voi, voisimpa auttaa.. Hän pakkasi laukkunsa, on siis menossa huomennakin kouluun, vaikka onkin yhä kovin sairas. Nyt hän nousi. Meni luultavasti suihkuun. Minä sain yhä odottaa.
Jälleen syvä huokaus. Haistoin TreSemmen shampoon.
Vihdoin! Kylmä sormi vilahti näppäimistö halki. Olin valmiina välittömästi. Tiesin jo ikkunat jotka hän aikoi avata. Olin tallentanut se suosikkeihini. Ensiksi facebook. klik. blogger. klik. wilman sisäänkirjautumissivu. jälleen klik. youtube ei avautunut tällä kertaa, se enteili vain lyhyttä vierailua kanssani. Hän oli liian väsynyt, kipeä, ja stressaantunut. Välilehset sulkeutuivat ennätysvauhtia. Hän kääntyi vielä kirjojensa pariin. Lukemisesta tuskin tulee enää mitään..
Auts. Aijai. Tunnen kymmeniä inhottavia tökkäyksiä kovalevyssäni. Facebook oli selvästi jäänyt auki. Oi! Sulkisit sen ! Tökkää heitä takaisin, minä en pidä tästä! Huh. Hän kääntyy ja huomaa tökkäykset. Viisitoista, kuusitoista.. yhteensä kaksikymmentäkolme tökkäystä.. jotka minä joudun ottamaan vastaan. Hetkeksi tulee hiljaista. Viimeisin kirja sujahtaa reppuun. Vetoketjun ääni rikkoo hiljaisuuden. Huoneessa on viileää, kello on jo liikaa. Sulje minut jo, on aika. 
Facebookin ikkuna avautuu viimeisen kerran. Sitten se painuu alas. Hän sulkee kohta bloggerin, mutta sitä ennen, ehdin julkaista tekstin. Emmehän kerro, että minä olin tämän kaiken takana ? Viimeiseksi hän laittaa minut nukkumaan, ja sammuttaa kirjoituspöytänsä valon. Villasukat hipsuttavat toiselle laidalle huonetta, untuvapeitto kahahtaa, ja pää painuu tyynyyn. Minäkin voin nukahtaa.
Kiitos, kun kuulitte minua. Halatkaa häntä koulussa, minä en siihen kykene. Hän pitää teistä kovasti.
Hyvää yötä. '

Omenaisin näppäimin, Mac.

2 kommenttia:

Anni kirjoitti...

Näitä sun juttuja on kiva lukea, ku nää on jotenki erilaisia ku muilla :)

Ellba kirjoitti...

hih kiva :)