tiistai 28. toukokuuta 2013

Black star

Herätyskello soi. Se näyttää 04.58. Hän on eilen matkustanu bussilla Porvooseen. Nyt on aika nousta. Hän pujoittautuu housuihinsa, vetää villapaidan päänsä yli ja nousee. Horjahtaa väsymyksestä. Hän kokoaa hiuksensa nutturaksi päälaelleen. T ja A ovat jo jalkeilla. He menevät talliin hiljaisuuden vallitessa. Piha on tosi liukas. Poni seisoo jo käytävällä ja A antaa sille ruokaa. Milo jatkaa pureskelua, kun hän menee sen luo ja halaa sitä. Kaula on pehmeä ja lämmin, loimi puruinen. Hän harjaa sitä hitaasti. Siistii loimen, tekee pikkuruisen letin vasemman puoleiseen harjaan. Suukottaa.

Traileri on valmiina. Mä otin Milon naruun ja A ja T odotti ulkona. Talutin sen sisään koppiin, pienillä vastusteluilla se meni sisälle, kuten aina. Lähettiin ajaa Orimattilaa kohti. Kuuntelin koko matkan musiikkia kuulokkeista, koska radiota ei haluttu päälle.
Päästiin perille, en tienny kauanko matkaan oli menny, mut se tuntu ikuisuudelta. VAINION TEURASTAMO. hyi mikä niminen paikka meitä oottikaan.

Menin heti Milon luo. Avasin etuoven ja halasin sitä. Se oli hiestä märkä, mutta rauhottu heti ku menin sen luo ja aloin laulaa. Lauloin kaikkia lauluja, ääni pysy vakaana. Itketti, mutten itkeny. Olin päättäny olla vahva, koska Miloki oli. Syötin sille heinää kädestä. Ootettii eläinlääkäriä.. Sit se tuli ja totes ettei Milon lihaa voinu käyttää missään, koska sille oli annettu sellasia lääkkeitä. Tiesin sen jo, ja hymyilin vähän. Hyvä niin.

Oltiin siinä, hiljaa. Vaan mä ja poni, hiljaa tasaisesti heinää rouskuttava suu. Ootettiin, melkein tunti, koska oli jonoa. Se aika tuntu kummalta. Mä silittelin sitä ja se söi heinää mun sylistä. Aina välillä, se tönäs turvalla mun poskea. Se keskeytti pureskelun aina välillä ja kuunteli ääniä, kuunteli mua. Lauloin läpi kaikkia mun lempilauluja. Milo oli ihan rauhassa.
Sitte A tuli. Sano että on meijän vuoro nyt. Sain jäädä vielä koppiin. Hyräilin edelleen, ku otin Milolta sen punasen villaloimen pois. Nyt se ei enää syöny. Tuijotti vaan. Se tiesi.
A sulki oven, meijän viimenen hetki oli tullu.

Halasin sen hiestä märkää kaulaa, hautasin kasvot sitä vasten. Auto liikku. Milo liikahti hermostuneena, mut sit aloin laulaa runia. Viimesen kerran alotin. Halasin sitä kovaa, ja se paino päänsä mun selkää vasten, halas mua myös. Auto pystähty.
"Ella, me avataan nyt!"
"Joo. Me ollaan valmiita."
Jatkoin laulua vielä. Talutin Milon ulos, hitaasti, takaperin. Me käännyttiin kurasella pihalla. Näin valkokypäräisen miehen, hän tuli lähemmäs.  Takerruin kiinni poniini viimesen kerran, ja kuiskasin että rakastan sitä. Sit, sadasosasekunnissa, se naru oli jo sen miehen kädessä, Milo liikahti pois mun luota. Aloin itkee, heti. Kovaa.

A oli salamana mun luona, otti musta kiinni etten olis kaatunu maahan, siihen paikkaan. Ne talutti Milon ylös ramppia, karsinaan. Kuulin sen kavioiden äänen, mutten nähny sitä enää. Itku sumens kuulon ja näön. Mut vietiin autoon. Milo kuoli nopeesti ja kivuttomasti. Siitä ei koskaan tuu meetwurstia, se meni taivaaseen. Mä tunsin sydämessäni vierähdyksen ku sen tuska loppu. "Sitä ei satu enää." Sen on hyvä olla nyt.

Mies tiputti sen riimun lava-auton lavalle, ja sit meijän auto nytkähti liikkeelle. Istuin takapenkillä koko matkan, Milon hikinen ja purunen loimi mun päällä. Itkin paljon ja kovaa. Ikävästä, rakkaudesta. Mut ennen kaikkea siitä, mitä meillä oli. Näin oli oikein, nyt on hyvä.

MILO II 1994-2013

Rakastan sua ikuisesti. Opetit mulle paljon. Veit multa paljon. Mut koska annoit mulle enemmän ku veit, mä annoin sulle kaikkeni. Oltiin loppuun asti yhdessä. Kiitos.

<3

Ei kommentteja: