keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Mitä silmät ei nää

Milloin sen tietää kun ei enää jaksa?

Makasin siinä, Oonan sängyllä puolipukeissani, hiukset sekasin. Netflixistä pyöri joku sarja johon olin kai jo jäänyt koukkuun. Nousin ja hain kahvia termosmukiin jonka tiivisteet vuotaa. Katoin kuulokepäistä kämppistäni hetken. Tunnit kulu, molemmat omissa puuhissaan, silti lähekkäin. Tuntu hyvältä olla pitkästä aikaa vaan hiljaa, kahestaan. Omassa kotona, yhdessä. "Julius tulee meille." Rikko hiljaisuuden. Pettymys nous mun sisään. "Ai nytkö?" kysyin, koittaen kuulostaa neutraalilta. "Kohta." Keräsin mun tavarat ja kannoin ne omaan huoneeseen. Taistelin kyyneliä vastaan, kattelin taivasta. Puin villapaidan päälle samalla ku hain puhelimen Oonan huoneesta. "Voit edelleen kertoo mulle ihan mitä vaan, ihan koska vaan Ella." Tiedän sen kyllä, ja nyökkäsin vastaukseks. "Ja oot edelleen mun paras ystävä." Katoin Oonaa silmiin, hellä katse. Vastasin mutten muista millä sanoin. Kyynelet kihos silmiin, voittaen taiston. Jälleen.

Sanotaan että ihmisestä voi tulla mitä vaan isona, kun tarpeeksi uskoo ja jaksaa tehdä toitä sen eteen. Taidan nyt tietää mikä mä haluan olla isonakin.

Makaan sängyssä ja kattelen taivasta. Tähdet, oottehan kuulolla? Koska vastausta ei kuulu, ne oletettavasti keskittyy. Toivon että jaksan herätä aamulla. Lähetän rakkautta kaikille maailman tutuille ja tuntemattomille, pienille ja isoille. Pyydän voimaa mun omaan ja mun rakkaiden huomiseen päivään, lähetän terveyttä sitä tarvitseville ja rohkeutta pelkääville. Kiitos kaikille jotka mun elämään on tähän mennessä vaikuttanu, ja kiitos kaikille jotka tulee joskus olemaan osana sitä. Kiitos siitä että saan elää mun elämää vapaana ja olla surullinen kun tahdon ja rakastaa ketä vaan. Olkaa meijän kaikkien suojana rakkaat tähdet, vaikkei teitä aina näkiskään.

Onnellinen. Haluan olla onnellinen.

Ei kommentteja: