tiistai 7. maaliskuuta 2017

Väsynyt kipu

Kun elää kivun kanssa vuosia, kasvaa se osaksi itseä.

Muistan sen keväisen aamun kun seisoin huoneeni ikkunalla, tuijottaen takapihan mäntyjä Oulunkylässä. Olin ollut kotona lähes kuukauden. Voin huonosti, fyysinen kipu piti otteessaan ja mieli oli maassa. En jaksanut mitään, en halunnut tehdä mitään.
Se oli erilaista kuin aiemmin.

Tiedän mitä on syvä masennus. Tiedän miltä tuntuu, kun sisällä on tyhjää ja niin kipeää ettei halua harjata hiuksia. Tai mennä ulos. Nähdä ystäviä. Ja kun ei jaksaisi aamulla avata silmiä.

Mutta tämä ei ollut sitä. Tässä on kyse fyysisestä kivusta, joka hukuttaa alleen elämänilon. Minä haluaisin mennä ulos, hyppiä ja nauraa. Tehdä kaiken mistä unelmoin. Mutten voi. Kun sattuu seistä. Sattuu hengittää.
Joten olin ratkaissut asian olemalla kotona, sängyssä. Yksin ja usein itkusta märkänä. Velloin kivussani ja annoin sen lyödä minua.

Kunnes tuona tavallisena arkiaamuna ymmärsin, ettei se kipu helpota makaamalla. Ei se lähde pois itkemällä, eikä lakkaa lyömästä vaikka antautuisin sille. Nousin ylös, puin, söin kunnollisen aamiaisen ensimmäistä kertaa viikkoihin ja.. hymyilin.
Minä päätin, etten enää anna kivun hallita. Tästä lähtien minä teen kaiken mihin pystyn. Minuun sattuu joka tapauksessa, joten voin yhtä hyvin kärsiä ystävieni seurassa peli-illassa, tai kävellä kaupungilla kauniissa iltavalaistuksessa.
Niin teinkin. Jaksoin monta päivää, monta viikkoa. Mutta säännöllisesti tarvitsin päivän, jolloin voin vain itkeä, jaksamatta lähteä ja keskittää energiaani muualle. Se toimi. Annoin itselleni luvan aika ajoin antautua kivulle, ja se päivä oli vain meidän. Minun ja kipuni.
Näin minä hallitsin elämääni pitkään. Jaksoin keskittyä positiiviseen ja tehdä normaaleja asioita, hetki hetkeltä kantaen kipuani ylväämmin. Joskus ne päivät tulivat yllättäen. Silloin jouduin soittamaan ystävälle tai töihin peruakseni päivän ohjelman.

Tämä toimintamalli on yhä taustalla arjessani. Kun tunnen että kehoni ja mieleni tarvitsee lepoa, minä lepään.
Tietysti on ollut useita aikoja tuon kevään 2016 jälkeen, kun olen ollut takaisin lähtöruudussa. Huomannut että kuluvana viikkona olen ollut ulkona kerran. Huomannut kivun hitaasti saavuttavan yliotetta. Viimeisin takapakki sai minut ymmärtämään, että on aika luopua kaikista velvotteista, joihin liittyy stressi. En voi ottaa vastuuta, jossa on mahdollisuus että en pystykään ja joudun tuottamaan pettymyksen, itselleni tai muille. Minun oli annettava mahdollisuus sille, että noista velvollisuuksista vapautuminen vapauttaisi minut kivustani. Ja positiivisesti on kerrottava, että uskoni kasvaa päivä päivältä. Minä voin paremmin.

Väsymys on yksi pahimmista ilkimyksistä elämässäni kivun kanssa. Kun olen väsynyt, on sekä kehoni että mieleni heikko, kykenen huonommin kantamaan kipuani ja pysymään kiinni muissa asioissa ympärilläni. Se on kuin vaikean tehtävän ratkaiseminen pitkän valvomisen jälkeen. Ajatukset harhailevat väsymykseen, kipuun joka raivoaa. Kyyneleet puskevat läpi, eikä niitäkään pysty taistelemaan. Enkä haluakaan.
Yksin se on okei. Mutta usein kun toinen ihminen on kanssani kun olen väsynyt, kaikki mutkistuu. Normaalisti minusta ei juuri huomaa kipuani. En koskaan käytä kipuani hyväksi, tai hanki sillä säälipisteitä. Mutta kun sanon että nyt sattuu, tarkoittaa se sitä, että olen liian väsynyt toimimaan tai keskustelemaan toisia ja itseäni kunnioittaen. Sitä on vaikea ymmärtää, eikä se ole helppoa kenellekään. Pyrinkin parhaani mukaan nukkumaan tarpeeksi, ja välttämään keskusteluja kun taistelen kipuni kanssa väsyneenä.

"On kamalaa välittää syvästi toisesta, kun hädin tuskin pystyy pitämään huolta itsestään."

Olen kiitollinen että ympärilläni on lukuisia ihmisiä jotka ymmärtävät, tai ainakin haluavat ymmärtää. Ja rakastavat. Minua, ja minun kipuani. On surullista todeta usean ihmissuhteen päättyneen kipuni aiheuttaman tuskan takia. En kuitenkaan pyydä sitä anteeksi, että minuun sattuu. Minä rakastan sitä kuka olen.

Kaikesta huolimatta, minä rakastan sinua, kipu.

Ei kommentteja: